​Ilkka Ruohonen 1958–2016

29.03.2016

Maaliskuun puolivälin jälkeen suruviesti kertoi helsinkiläisen kulttuuriantropologin ja elokuvatekijän Ilkka Ruohosen kuolemasta. Ilkka ehti elämässään rakentaa kaksi ammatillista uraa, jotka kietoutuivat toisiinsa sekä teoriassa että käytännössä. Antropologina hän erikoistui sekä eurooppalaisen kolonialismin historiallisiin alkuvaiheisiin Portugalissa että latinalaisen Amerikan, erityisesti Venezuelan antropologiseen tutkimukseen. Elokuvantekijänä hän kehitti omaperäisen lähestymistavan antropologiseen dokumenttielokuvaan ja toteutti tätä kaikkiaan lähes 20 teoksessa.

Ilkka Ruohonen nivoi elokuvissaan etnografisen todellisuuden osaksi teoreettisesti perusteltuja argumentteja, jotka monimutkaistivat teoksia katsojien silmissä ja tekivät niistä eri tavoin ”epäkaupallisia”. Teoreettinen tulokulma kuitenkin muovasi Ruohosen elokuvista omaperäisiä ja omaehtoisia puheenvuoroja sekä dokumenttielokuvan että antropologisen tutkimuksen alueille. Ruohosen teokset haastavat katsojan totunnaiset odotukset eri tavoin. Ne pakottavat katsojan pois omalta mukavuusalueeltaan ja tarkastelemaan teoksen käsittelemää aihetta yllättävistä kulmista – ikään kuin toisin silmin. Toisinkatsomisen ja toisin silmin katsomisen motiivit ohjasivat Ruohosen koko elokuvatuotantoa, ja tähän Ilkkaa ajoi antropologinen tutkimusnäkökulma. Ilkka Ruohosen elokuvat ovat antropologisia tutkimuksia, muun ohella.

Tunnetuimpia Ilkka Ruohosen elokuvia ovat esimerkiksi The Carnival Laughter (2000), Platoninen vihan käsite (2001), Maximum Attack! The Anthropology of Speed (2005), My Urban Kalakukko Museum (2006), Documentary Albert (2008) ja Shoplifting (2009). Näitä ja muitakin Ruohosen elokuvia on esitetty säännöllisesti Viscult-elokuvafestivaalilla koko festivaalin historian ajan. Ilkan viimeinen Viscult-vierailu Joensuussa tapahtui syksyllä 2014, jolloin hän veti tapahtumassa työryhmän ”Luonnonäänet ja luonnon tuhoutuminen” ja esitti siinä keskeneräiseksi jääneen teoksensa Herra Mustarastas. Ainakin Joensuussa ja Helsingissä on Ruohosen elokuvien ympärille järjestetty myös omia katselutapahtumia, mikä osaltaan kertoo näiden elokuvien saamasta kiinnostuksesta. Vuonna 2002 Yle esitti teoksen Platoninen vihan käsite kevättalvisen perjantai-illan parhaaseen katseluaikaan, ja sitä katsoi runsaat 200 000 katsojaa, vaikka toisella kanavalla olivat meneillään MM-hiihdot.

Ilkka Ruohonen julkaisi joukon tieteellisiä tekstejä, joiden aiheet vaihtelivat kolonialismin historiasta visuaaliseen antropologiaan, ja joitakin tekstejä odottaa edelleen julkaisua. Keskeisin Ilkka Ruohosen antropologisen tutkijauran saavutus elokuvien rinnalla on eittämättä hänen tohtorinväitöskirjansa Purjeet kohti Guineaa. Lusitaaninen löytöretkikulttuuri (1993, Suomen Antropologinen Seura). Se ilmentää tekijänsä monipuolista lahjakkuutta ja ajattelun terävyyttä parhaimmillaan. Tutkimus selvittää portugalilaisten alkuperäistekstien ja kronikoiden avulla eurooppalaisen kolonialismin varhaisimpia vaiheita, kun portugalilaiset löytöretkeilijät alkoivat 1400-luvun alussa tutkia merentakaisia alueita Afrikassa ja eri maanosissa. Siinä Ruohosen laaja ja syvällinen lukeneisuus yhdistyy monipuolisen kielitaidon mahdollistamana vanhojen portugalilaisten kronikkatekstien ja muiden arkistoaineistojen huolelliseen ja tarkkaan analyysiin. Se kertoo keskeisiä asioita nykyaikaisen globalisaation käynnistymisvaiheesta.

Ilkka Ruohonen oli luonteeltaan vaatimaton ja ujo. Vaikka hän oli kokenut luennoija, omien elokuvien yhteydessä yleisölle esiintyminen oli hänelle haaste. Kuitenkin hän oli myös kiinnostava ja oivaltava keskustelija, jolla oli yleensä tarjottavanaan tuoreita tulkintoja käsitellyistä aiheista. Lämminhenkistä ja empaattista Ilkkaa jäävät läheisten lisäksi kaipaamaan monet antropologit ja elokuvantekijät ympäri maailmaa.

- Jari Kupiainen

Kirjoittaja on Ilkka Ruohosen ystävä ja kollega