Kiitos Viscult 2018!


Kiitos kaikille, jotka osallistuivat Viscult 2018 - tapahtumaan!

Tiiminä toivoisimme, että antaisitte meille palautetta tapahtumasta.

Florencia Bohtlingk "La Flor Settlers" - haastattelu


Katsoimme keskiviikkona 24.10. Florencia Bohtlingkin elokuvadokumentin "La Flor Settlers" (Argentina, 2017)

Elokuvadokumentti on kuvitteellinen ja inhimillinen tarina kuulumisen tunteesta ja taistelu omasta maasta.

Haastattelimme Bohtlingkia elokuvasta.

Vittoria Paglino "Choir" - haastattelu


Viscult 2018 - tapahtumassa torstainan 25.10. haastattelimme Vittoria Paglinoa elokuvadokumentistaan "Choir"

Paglinoan elokuvadokumentti kertoo Pohjois-Italiaan perustuvaan ämätöörikuoroon ja tutkii harrasteliuutta.

Seuraa Visculttapahtumien kulkua Facebookista, Twitteristä tai Instagramista

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Tohtori Matti Eräsaari "Querying the Good Life" - Haastattelu


Viscult 2018 ensimmäisen luennon aloitti torstaina 25.10. tohtori Matti Eräsaari "Querying the Good Life"

Haastattelimme Eräsaarta työpajastaan.

Seuraa Visculttapahtumien kulkua Facebookista, Twitteristä tai Instagramista

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Jari Kupiainen - Haastattelu


Haastattelimme Viscult 2018 festivaalijohtajaa tohtori Jari Kupiaista. Tässä hänen mietteitään.

Seuraa Visculttapahtumien kulkua Facebookista, Twitteristä tai Instagramista

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Paluu Ahjoon - Matti Lieskala "Ajan niin kauan kuin elän" - haastattelu


Taidekeskus Ahjossa 3.10. esitettiin Kohti Viscult-ennakkonäytöksessä kaksi suomalaista dokumenttielokuvaa. 

Ensimmäinen niistä oli joensuulaisen ohjaaja Matti Lieskalan dokumentti "Ajan niin kauan kuin elän". Elokuva kertoo vakavasti sairastuneen ohjaaja-päähenkilön moottoripyörämatkasta Yhdysvalloissa sekä ystävyydestä, toivosta ja elämän hauraudesta.

Haastattelimme Matti Lieskalaa elokuvasta ja sen teemoista. 

Seuraa Visculttapahtumien kulkua Facebookista, Twitteristä tai Instagramista

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Iara Lee " Burkinabè Rising" - haastattelu


Viscult 2018 on nyt alkanut! Tämän päivän ohjelman löydät täältä.

Tänään klo 15:15 on Iara Leen dokumenttielokuva "Burkinabè Rising: the Art of Resistance in Burkina Faso" ( Burkina Faso, USA, Bulgaria 2018.)  Elokuva kertoo luovasta, väkivallattomasta vastarinnasta Burkina Fasossa. 

Ohjaaja Iara Lee vastasi meille muutamaan kysymykseen elokuvan tiimoilta.

What experience did you have in the past regarding to Burkina Faso and people there? How did you become interested in them?

I became interested in Burkina Faso while working with Slow Food International to look at countries with strong movements to protect traditional forms of agriculture. I was in West Africa and learned about the incredible history of resistance in Burkina Faso. This is a place where, just a few years ago--in 2014--popular movements removed a dictator who had been in power for 27 years. It’s a place where the spirit of indepence leader Thomas Sankara still animates the national conversation. I wanted to tell that story and expose more people to this incredible history.

Did you have any doubts about the film when you were making it?

I never had any doubts about the importance of telling the story of creative resistance in Burkina faso and of the remarkable artists and activists there, but we did encounter many challenges while making the film that almost derailed the whole project. Filming in the global South often comes with technical difficulties, such as slow internet and power and water outages. But this time, the problems were even more extreme. I became very ill with some kind of dengue fever while in Burkina Faso. I was stuck in bed while my cameraman conducted many of the interviews. He did not speak French, so I had to record my questions in French on his phone and then he would play them for the interviewees. Interviewing people who spoke various indigenous languages also presented a challenge in post-production, when we needed to translate languages like Mòoré, Dyula, and Gourmanché into English. It was a lot of work, but I think the results show that the effort paid off. I am really proud at the range of people we were able to include in the film.

What did you learn from making this film?

With this film, as with almost all of my films, I did not go in with a set script or a pre-determined agenda. When I started exploring Burkina Faso, I did not know what I would find. The story was created organically as I met different artists and activists, learned their inspiring stories, and followed up on new leads that presented themselves. I think that you will see from the style of the film that it has this sensibility of sort of unfolding organically. Because I follow this method, I am always learning a huge amount as a I go.

What was the best part or most important part of making the film?

The response to the film has been one of the best parts. I made this documentary in the hope of spreading awareness of creative resistance and providing lessons that are not relevant only in Africa, but all over the world. The fact that it has already screened in more than 80 countries has been incredibly rewarding. We’ve received some very positive feedback from audiences, which is very heartening. One Burkinabè viewer called it “a mirror of Burkina Faso’s revolution,” while an audience member in Italy reported that the film prompted a great post-screening discussion about the the lessons that could be applied. In many cases, people who know very little about West Africa going in say that they are inspired to learn more about the region. That is great to hear.

Are you planning to make more films?

Yes. I often have trouble saying “no” to people, especially when they're working on such compelling human rights topics. So I sometimes end up taking on an insane amount of activity. I currently have a bunch of films in various stages of production. There is a documentary about the Chernobyl Exclusion Zone, three decades after the nuclear disaster there. Another project focuses on art and activism in Lesotho. Still another film is about resistance to climate change in Melanesia. And then I have just travelled from Scandinavia, where I was filming about the indigenous Sami people in the arctic.

Earlier this year we also released a second film about Burkina Faso, Burkinabè Bounty. This short film focuses on agroecology and food sovereignty—something I touched on in Burkinabè Rising but thought warranted a closer look. I hope people will be interested to check out that film too!

The theme for this year is Good Life. What does good life mean to you?

To me, a good life means a life in which we are not just enjoying ourselves, but one in which we are all actively trying to make a positive impact. I hope people don’t just watch my films and say they liked it and then go back to their lives. My hope is that people will watch and be inspired to become more proactive. My hope is that they will do more than just go on social media, but will push themselves to get out of their comfort zones and help movements that are organizing on the ground. I hope that my films can be a call to action. Because that sense of social engagement and solidarity is central to my vision of what the good life ultimately is.

Seuraa Visculttapahtumien kulkua FacebookistaTwitteristä tai Instagramista

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Bob Entrop "Shared Pride" - haastattelu


Viscult – elokuvafestivaali aloitetaan tänä vuonna Bob Entropin dokumenttielokuvalla ”Shared Pride” (The Netherlands 2017) keskiviikkona 24.10 klo 10:30.

Shared Pride kertoo kolmen naisen tarinan siitä,miten he käsittelevät ja etsivät juuriaan sinti- ja romanikulttuureissa.

Tämä on ohjaaja Bob Entropin 12. dokumentti romanikulttuurista, ja haastattelimme häntä elokuvan tiimoilta.


What experience did you have in the past regarding to Roma culture in Europe? How did you become interested in them?

It started in 2004 with the production of my first Sinti movie: the WHITE WHALE. That was the beginning of making friends with this very closed community.After the release and knowing a lot of Sinti who trusted me, especially Lalla Weiss, the spokesman of the Sinti in the Netherlands, we together decided to go on making more movies. One the most important films were A BLUE HOLE IN THE SKY and BROKEN SILENCE dealing about the Holocaust. It was the very first time that Sinti and Roma spoke about what has happened with their familys during 2WW. Both films were broadcasted and show at different festivals, winning prices.

Did you have any doubts about the film when you were making it?

Not at all, because we know each other for a long time and the shooting was based on trust.

What did you learn from making this film?

That it’s still neccessary making more films about new subjects.

What was the best part or most important part of making the film?

I am always happy making a film with Sinti. Friendly people with a rich culture.

Are you planning to make more films?

I have a trackrecord of 325 films. Including 16 movies about the Roma culture. Next year I release OEDOER DROM about a trip of Sinti to India, where they came from along time ago.

The theme for this year is Good Life. What does good life mean to you?

A good life means to me accepting each other with respect.

Voit lukea elokuvasta lisää täältä ja seurata Visculttapahtumien kulkua Facebookistatwitteristä tai Instagramista

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Kohti Viscultia 2018 -elokuvaesitykset Taidekeskus Ahjossa


Joensuun vuosittainen etnografisten dokumenttielokuvien festivaali järjestetään 24.–26.10.2018 Itä-Suomen yliopiston Aurora-rakennuksessa teemalla ”hyvä elämä”.

Viscult-festivaalia edeltää Kohti Viscultia 2018 -elokuvanäytös Taidekeskus Ahjossa keskiviikkona 3.10. klo 18–21. Viscult-erikoisnäytöksessä esitetään kaksi uutta kotimaista dokumenttielokuvaa:

Klo 18:00 Ajan niin kauan kuin elän (Ohjaus Matti Lieskala 2017, 52 min.)

Elokuva kertoo kertoo vakavasti sairastuneen joensuulaisen ohjaaja-päähenkilön moottoripyörämatkasta Yhdysvalloissa sekä ystävyydestä, toivosta ja elämän hauraudesta.

Ohjaaja Matti Lieskala on paikalla esityksessä.

Klo 19:30 G. J. Ramstedtin maailma (Ohjaus Niklas Kullström ja Martti Kaartinen 2018, 86 min.) 

G. J. Ramstedtin maailma on dokumenttielokuva unohdetusta suomalaisesta suurmiehestä, diplomaatista ja kielentutkijasta Gustaf John Ramstedtista. Näytöksen alustaa kulttuuriantropologian yliopistonlehtori Taina Kinnunen Itä-Suomen yliopistosta.

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Viscult 2018 - Ohjelma on julkaistu ja festivaali siirtyy yliopistolle!


On aika katsoa uuteen suuntaan, kun Viscult järjestetään 24.-26.10.2018 Itä-Suomen yliopistolla Aurora-rakennuksessa. Festivaalissa on tarjolla 16 uutta ja huikeaa elokuvaa, jotka liikkuvat tämän vuoden teeman, Hyvä elämä, ympärillä. Elokuvien lisäksi tarjolla on asiantuntijaluento sekä elokuva-aiheisia työpajoja.

Viscult on kaikille kiinnostuneille avoin ja maksuton tapahtuma. Tutustu koko ohjelmistoon täältä.

Lisätietoja uudesta paikasta ja festivaalista löydät täältä.


Viscult 2018 – Ohjelma rakentuu


15.3. päättyneen elokuvahaun kautta festivaalille lähetettiin lähes 120 elokuvaa eri puolilta maailmaa. Festivaalityöryhmä aloittaa seuraavaksi elokuvien katsomisen ja valinnan. Viscultin ohjelma julkaistaan elokuun aikana!

Viscult 2018 elokuvien haku alkaa!


Joensuun vuosittainen Viscult-elokuvafestivaali järjestetään 24.–26.10.2018. Vuoden 2018 teema on Hyvä elämä.

Mitä on hyvä elämä ja miten kuvata sitä etnografisen elokuvan keinoin? Miten pyrkimykset hyvän elämän tavoitteluun jäsentyvät ja ilmenevät eri kulttuureissa ja sosiaaliryhmissä eri aikoina? Keille hyvä elämä on mahdollinen?

Käsitykset hyvän elämän aineksista vaihtelevat ja niihin liittyviä kulttuurisia ajattelumalleja rakentavat esimerkiksi sosiaaliset järjestelmät ja valtarakenteet, sukupuoli, talous, uskonto ja elinympäristö. Hyvän elämän perusta on usein hauras. Miten hyvän elämän edellytyksiä suojataan ja turvataan erilaisissa tilanteissa?

Muuttuuko kulttuuri hyvän elämän pyrkimyksissä vai muuttuvatko hyvän elämän edellytykset kulttuurin ja elämäntavan muutoksissa? Miten esimerkiksi modernisaatio tai ilmastonmuutos vaikuttavat hyvän elämän edellytyksiin? Miten yksilölliset ja yhteisölliset hyvän elämän käsitykset sovitetaan toisiinsa ja millaisia jännitteitä näiden välillä voi olla? Millaisia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä hyvän elämän tavoitteluun ja toisaalta siitä syrjäytymiseen liittyy?

Viscult 2018 etsii ohjelmistoonsa tuoreita, viime vuosina valmistuneita etnografisia dokumenttielokuvia, joissa tarkastellaan hyvän elämän edellytyksiä ja toteutumista eri puolilla maailmaa.

Pyydämme dokumenttielokuvien tekijöitä lähettämään teemaan sopivia elokuvia esikatseluversioina. Festivaalin asiantuntijaraati valitsee tarjotuista elokuvista festivaalilla esitettävät elokuvat. Ohjelmaan valittujen elokuvien ohjaaja pyritään kutsumaan festivaalille esittelemään teoksensa ja vastaamaan yleisökysymyksiin. Viscultin ohjelma lähetetään keskeisin osin suorana streaming-lähetyksenä verkkoon, mikä mahdollistaa ohjelman seuraamisen sijainnista riippumatta. Tämän vuoksi ohjelmistovalinnoissa etusija on elokuvilla, jotka voidaan streamata. Järjestäjät pidättävät oikeuden käyttää ohjelmistoon valittujen elokuvien trailereita ja muuta esittelymateriaalia tapahtuman mainostamisessa ja markkinoinnissa. 

Elokuvat on lähetettävä katsottavaksi 15.3.2018 mennessä.

Viscult on erityisesti antropologisten ja etnografisten dokumenttielokuvien festivaali. Ohjelma sisältää kaikille avoimia ja maksuttomia elokuvanäytöksiä. Lisäksi ohjelmaan kuuluu etenkin korkeakouluopiskelijoille suunnattuja luentoja ja työpajoja.

Pyydämme elokuvien esikatseluversioita katsottavaksi ensisijaisesti suoratoistopalvelujen (Vimeo, Youtube) kautta, mutta myös esimerkiksi Dropbox-latauslinkki käy. Linkki tulee ainoastaan festivaalin työryhmän käyttöön. Muista antaa tarvittaessa myös salasana ja varmista, että linkki on toiminnassa vähintään kesäkuun 2018 loppuun asti. Elokuvien kestoa ei ole rajoitettu, Viscultin ohjelmassa on perinteisesti ollut sekä pitkiä että lyhyitä dokumenttielokuvia.

Viscultin järjestävät Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ry, Karelia-ammattikorkeakoulun media-ala ja Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteet. Lisäksi järjestäjien tukena työskentelee opiskelijajärjestö Nefa Joensuu ry.

Autonomia herätti kiinnostusta


Viidestoista Viscult-elokuvafestivaali järjestettiin 25.-27.10. Joensuussa. Tämän vuoden teema Autonomia – Autonomy oli ajankohtainen jo pelkästään Suomen juhlavuoden kunniaksi. Lopullisessa ohjelmistossa oli 21 elokuvaa, 3 työpajaa ja kaksi luentoa. Teemaa käsiteltiin elokuvissa monipuolisesti yksilöiden ja yhteisöjen näkökulmista.

Viscultin elokuvanäytöksissä, luennoilla ja työpajoissa oli yhteensä noin 1100 osallistujaa. Ensimmäisestä festivaalista alkaen ohjelma on lähetetty lähes kokonaan suorana streaming-lähetyksenä verkkoon. Tänä vuonna Viscultin livestreamia seurasi arviolta 440 katsojaa. Viscult oli kokonaisuudessaan onnistunut tapahtuma ja järjestäjät haluavat kiittää kaikkia vapaaehtoisia, ohjaajia sekä katsojia.

Poimintoja ohjelmasta:

Viscult aloitettiin keskiviikkona teemalla FEMALE AUTONOMY. Elokuvissa kuten keskustelussakin korostui naisten yksilöllisyys sekä voimakas tietoisuus omasta kykenevyydestään. Session jälkeisessä keskustelussa pohdittiin erityisesti Tommi E. Virtasen elokuvassa Bookmark Love esitettyä harvinaislaatuista kuvaa saamelaisuudesta. Elokuvassa saamelaisuuden edustajana oli kansainvälinen, nuori ja kielitaitoinen nainen ja tämän katsottiin olevan hyvin epästereotyyppinen kuvaustapa saamelaisista.

Elokuvanäytöstä seurasi Helsingin yliopiston professori Sirpa Tenhusen luento, jossa tarkasteltiin kuvaamista antropologisen tutkimuksen keinona. Tutkimuksen aiheena olivat olleen intialaisen kylän asukkaat ja heidän matkapuhelimen käyttönsä. Näitä keskusteluja tutkija oli kuvannut ja huomannut useita muutoksia kyläyhteisön sisällä matkapuhelinverkon saapumisen myötä. Luennolla tuli esiin se, miten ihmiset ja teknologia kehittyvät yhdessä ja yhtä aikaa.

Luentoa seuraava elokuvasessio oli nimeltään AUTONOMY IN ART. Se sisälsi kaksi hyvin erilaista afrikkalaiseen taide-elämään ja taiteilijuuteen kytkeytyvää elokuvaa. Niin elokuvista kuin keskusteluistakin nousi esiin taiteen kautta identifioitumisen teema ja omanlaisen taiteen autonominen esittäminen. Keskustelua herätti myös kysymys siitä, kenen ehdoilla taidetta tehdään ja esitetään yleisölle. Session jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus keskustella skype-yhteyden kautta Living Art -elokuvan ohjaaja Tina Krügerin kanssa. Keskustelua herättivät elokuvissa nähdyn taiteen ja länsimaalaisen taiteen erot, ja ohjaaja korostikin sitä, ettei afrikkalaista taidetta tule nähdä länsimaiden reflektiona vaan itsenäisenä taidelajinaan.

Viimeinen keskiviikon teema oli MISSING AUTONOMY. Tässä sessiossa kaksi elokuvaa käsittelivät eri syistä puutteellista autonomiaa ja yksilöitä, joiden autonomia oli riistetty tai rajoitettu. Paikalla oli myös Positioning Roma -elokuvan ohjaaja Koosje de Pooter. Keskusteluissa tuli esille esimerkiksi Suomessakin mediassa tapahtuva ihmisryhmien määrittely yhden esillä olevan yksilön perusteella.

Torstaina festivaaliohjelma alkoi Helsingin yliopiston professori Pirjo Virtasen luennolla AUTONOMY AND THE INVISIBLE. Luennolla keskusteltiin alkuperäisväestöjen ja heidän perinteidensä autonomiasta. Aiheeseen perehdyttiin esimerkiksi Amazonin alueen alkuperäiskansojen kautta.

Torstaina viimeinen elokuvasessio oli nimeltään PRESERVATION OF CULTURAL AUTONOMY. Sessio sisälsi kaksi elokuvaa, joissa yksilön näkökulmasta esitettiin tämän pyrkimyksiä niin omaan kuin kansalliseen ja kielelliseen autonomiaan. Elokuvat ja niiden herättämä keskustelu nostivat esiin voimakkaasti oman kielen merkitystä pienten yhteisöjen äänen kuulumiseen ja autonomian oikeuteen yhteiskunnassa.

Perjantain toinen elokuvasessio oli teemaltaan MINORITY AUTONOMY. Sessiossa nähdyt elokuvat käsittelivät valtaväestöstä erillään eläviä yhteisöjä ja heidän elämäntapojaan. Across Gender -elokuvan ohjaaja Anouk Houtman oli näytöksessä paikalla ja hän vahvisti elokuvan synnyttämää kokemusta siitä, että Indonesiassa sukupuoli -ja seksuaalivähemmistöjen tilanne on yleisellä tasolla huono ja turvaton.

Festivaalin viimeisessä näytöksessä AWAY FROM OPPRESSION esitettiin naisten ja tyttöjen selviytymistarinoita kuvaavia elokuvia. Elokuvat keskittyivät pohjimmiltaan naisten oman sisäisen voiman, oikeuden halun ja taistelutahdon kuvaamiseen. Elokuvien jälkeen katsojille jäi tunne siitä, että naisissa on voimaa ja he auttavat maailmaa kehittymään paremmaksi niin itselleen kuin muillekin. Autonomia voitiin nähdä esimerkiksi kehyksenä, jonka sisällä yksilöiden on mahdollista tehdä päätöksiä.

Loppusanoissa Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen professori Pertti Anttonen toi esiin autonomian kaksisuuntaisuuden, tarpeen ymmärrykseen ja toisaalta toisen aseman ymmärtämisen. Lisäksi hän toi esille itsenäisyyden ja autonomian välisen eron, esimerkkeinä Suomen autonominen asema verrattuna itsenäisyyteen sekä tällä hetkellä kiistanalainen Katalonian pyrkimyksen itsenäisyyteen.

Viscultin järjestävät Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ry, Karelia-ammattikorkeakoulu ja Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteet. Lisäksi järjestäjien tukena työskentele opiskelijajärjestö Nefa Joensuu ry.

Avaa Viscult Stream tästä!


Uusia yhteistyökumppaneita


Etnografisiin dokumenttielokuviin keskittyvä Viscult-elokuvafestivaali kytkeytyy monin tavoin opiskeluun eri oppilaitoksissa sekä Joensuussa että laajemmin. Tapahtuman reaaliaikainen nettilähetys mahdollistaa tapahtuman seuraamisen Suomen lisäksi eri puolilla maailmaa, jolloin yliopistot ja muut oppilaitokset voivat hyödyntää Viscult-sisältöjä opetuksessaan. Viscult tukee tätä elokuvien lisäksi asiantuntijaluentojen ja opiskelijoille suunnattujen työpajojen muodossa. Festivaalin yhteistyökumppaneina myös valikoituja kotimaisia tutkimuskirjallisuuden kustantamoja, joiden teokset kytkeytyvät Viscultin teemoihin ja sisältöihin sekä näiden alojen opiskeluun.

Linkkejä kustantamojen sivuille


Suomalaisen kirjallisuuden seura


Viscult 2017 -ohjelma on julkaistu!


Viscult järjestetään 25.-27.10. Joensuun Tiedepuistolla. Viscult on kaikille kiinnostuneille avoin ja maksuton tapahtuma. Festivaalilla esitetään tuoreita dokumenttielokuvia, joiden keskeinen teema on autonomia. Elokuvien lisäksi tarjolla on asiantuntijaluentoja sekä elokuva-aiheisia työpajoja. Tutustu koko ohjelmistoon täältä

Viscult 2017 - ohjelma rakentuu


15.3. päättyneen elokuvahaun kautta festivaalille lähetettiin yli 120 elokuvaa eri puolilta maailmaa. Festivaalityöryhmä on katsonut elokuvat ja valinta on parhaillaan käynnissä. Viscultin ohjelma julkaistaan elokuun aikana!

Viscult 2017: lähetä elokuvasi!


Joensuun vuosittainen Viscult-elokuvafestivaali järjestetään 25.–27.10.2017. Vuoden 2017 teema on Autonomia.

Viscult 2017 kutsuu festivaalille antropologisia ja etnografisia dokumenttielokuvia, jotka käsittelevät kulttuurisen itsemääräämisoikeuden ja autonomian kysymyksiä. Pyrkimys itsenäisyyden, oman elämänhallinnan vahvistamiseen ja omista asioista päättämiseen on kaikille yhteinen: itsemääräämisoikeus on myös kulttuuristen ryhmien ja alkuperäisväestöjen säilymisen edellytys. Oman aseman parantamista sekä tukevat että rajoittavat kulttuuriset ajattelumallit, traditiot ja arkiset tavat. Esimerkiksi sukupuoli- ja ikäryhmien, sosiaaliluokkien ja perheiden sisäiset valtasuhteet voivat vaikeuttaa hauraassa asemassa olevien elämänvalintoja. Paikallisten resurssien omistajuus on alkuperäisväestöjen ja etnisten paikalliskulttuurien kohtalonkysymyksiä. Globalisaatiokehitys haastaa kaikkialla yksilöiden ja ryhmien autonomiapyrkimyksiä, kun yleiskulttuuri ja teknologiat muuttavat yksilöiden ja ryhmien arkea perustavin tavoin. Internet mahdollistaa uudenlaisia vaikuttamisen ja toimijuuden tapoja, ja verkon joukkovoimaa voidaan käyttää sekä yksilöiden että ryhmien tavoitteiden edistämiseen. Miten ajatus autonomiasta näkyy dokumenttielokuvan tekemisessä? Miten elokuvan keinoin voidaan välittää yksilöiden tai ryhmien autonomian vahvistamispyrkimyksiä? Millaista eettistä ymmärrystä näiden kysymysten elokuvallisessa käsittelyssä tarvitaan?

Kutsumme nyt dokumenttielokuvien tekijöitä lähettämään Viscultiin Autonomia -teemaan sopivia, viime vuosina valmistuneita dokumenttielokuvia esikatseluversioina. Festivaalin asiantuntijaraati valitsee tarjotuista elokuvista festivaalilla esitettävät elokuvat. Mukaan valittujen teosten ohjaaja pyritään kutsumaan festivaalille esittelemään teoksensa ja vastaamaan yleisökysymyksiin. Viscult 2017 ohjelmisto lähetetään keskeisin osin suorana lähetyksenä verkkoon. Tämän vuoksi ohjelmistovalinnoissa etusija on elokuvilla, jotka voidaan streamata. Järjestäjät pidättävät oikeuden käyttää ohjelmistoon valittujen elokuvien trailereita ja muuta esittelymateriaalia tapahtuman mainostamisessa ja markkinoinnissa. Elokuvat on lähetettävä katsottavaksi 15.3.2017 mennessä.

Viscult on erityisesti antropologisten ja etnografisten dokumenttielokuvien festivaali. Ohjelma sisältää kaikille avoimia ja maksuttomia elokuvanäytöksiä Karelia-ammattikorkeakoulun auditoriossa Joensuun Tiedepuistolla. Lisäksi ohjelmaan kuuluu erityisesti korkeakouluopiskelijoille suunnattuja luentoja ja työpajoja. Tapahtumaan kutsutaan opiskelijoita ja tutkijoita muista kotimaisista korkeakouluista. Suuri osa Viscultin ohjelmasta on saatavilla streaming-lähetyksenä festivaalin verkkosivujen kautta, mikä mahdollistaa festivaalin ohjelman seuraamisen sijainnista riippumatta. Elokuvissa on englanninkielinen tekstitys.

Toivomme esikatseluversioita ensisijaisesti suoratoistopalvelujen (esim. Vimeo, Youtube) kautta tai Dropbox-linkkinä. Linkki tulee ainoastaan festivaalin työryhmän käyttöön. Muista antaa tarvittaessa myös salasana ja varmista, että tiedosto on ohjelmaryhmän käytössä kesäkuun 2017 loppuun asti. Jos elokuvan esikatseluversion toimittaminen sähköisesti ei ole mahdollista, voit myös lähettää elokuvasi DVD:nä seuraavilla tiedoilla:

Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ry
Kirkkokatu 27
80100 Joensuu

Lähetettyjä DVD-levyjä ei palauteta, vaan ne kootaan festivaalin arkistoon.

Viscultin järjestävät Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ry, Karelia-ammattikorkeakoulun media-ala ja Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteet. Lisäksi järjestäjien tukena työskentelevät opiskelijajärjestöt Muuvi ry sekä Nefa Joensuu ry. 

Viscult sai katsojat liikkeelle


Tämän vuoden teema herätti kiinnostusta ja se näkyi katsojaluvuissa.

Neljästoista Viscult-elokuvafestivaali järjestettiin 25.-28.10. Joensuussa. Tämän vuoden teema Liikkeellä – On the move herätti jo julkaistaessa mielenkiintoa, koska festivaalille tarjottiin 180 elokuvaa. Lopullisessa ohjelmistossa oli 19 elokuvaa, 3 työpajaa ja kaksi luentoa. Teemaa käsiteltiin elokuvissa monipuolisesti mm. maahanmuuton, matkailun ja uskonnollisen sekä poliittisen liikehdinnän kautta.

Viscultin elokuvanäytöksissä, luennoilla ja työpajoissa oli yhteensä 820 osallistujaa. Ensimmäisestä festivaalista alkaen ohjelma on lähetetty lähes kokonaan suorana streaming-lähetyksenä verkkoon. Tänä vuonna Viscultin livestreamiä seurasi arviolta 350 katsojaa. Viscult oli kokonaisuudessaan onnistunut tapahtuma ja järjestäjät haluavat kiittää kaikkia vapaaehtoisia, ohjaajia sekä katsojia.

Poimintoja ohjelmasta:

Viscult aloitettiin tänä vuonna poikkeuksellisesti jo tiistaina Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot –sing along näytöksellä. 1970-luvun poliittista laululiikettä kuvaava elokuva veti puoleensa innokkaita laulajia ja elokuvan ohjaaja oli paikalla vastaamassa katsojien kysymyksiin. Jouko Aaltonen piti torstaina myös Dramaturgiaa antropologeille –työpajan.

Torstaina ohjaaja Hanna Hovitie ja elokuvan leikkaaja Noora Kuparinen olivat paikalla kertomassa elokuvastaan Miles to Go Before I Sleep. He myös pitivät Dokumenttielokuvan rakenne ja rekonstruktio -työpajan, jossa osallistujat pääsivät tekemään oman kuvakäsikirjoituksensa elokuvan haastattelumateriaalin pohjalta.

Ohjaaja Tiia Grønin Conveying movement throught film and text –työpajassa osallistujat pääsivät puolestaan kuvaamaan kännykkäkameroillaan yhdessä sovitun teeman pohjalta. Tiia Grønin elokuva Faces of Wilderness nähtiin perjantaina. Perjantaina nähtiin myös Riikka Notkolan Sambiaan sijoittuva elokuva Home of Heart ja ohjaaja oli paikalla kertomassa elokuvastaan. Päivän viimeisenä elokuvana nähtiin Faces of St.Petersburg –elokuva, jonka ovat toteuttaneet yhteistyönä Karelian sekä Pietarissa sijaitsevan Valtion elokuva- ja televisioyliopiston opiskelijat.

Viscultin järjestävät Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ry, Karelia-ammattikorkeakoulu ja Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteet. Lisäksi järjestäjien tukena työskentelevät opiskelijajärjestöt Muuvi ry ja Nefa Joensuu ry.

Kenen joukoissa seisot?


Viscult käynnistyi tiistaina 25.10 elokuvateatteri Tapiossa. Kunnia festivaalin aloittamisesta oli Jouko Aaltosen dokumenttielokuvalla Kenen joukoissa seisot. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 2006, ja sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi siitä julkaistiin sing along –versio, joka Viscultissakin eilen näytettii.

Kenen joukoissa seisot –elokuva kertoo 1970-luvun poliittisesta laululiikkeestä. Aaltonen kertoi, että aihetta käsitellään elokuvassa musiikin avulla, jotta tunne ja kokemus saadaan välitettyä katsojalle.

”Laululiikkeen piti olla vain osa sitä elokuvaa, mutta oivalsin, että laulun ja sen laululiikkeen kautta pääsen paremmin kiinni ihmisten kokemuksiin, nimenomaan sukupolvikokemuksiin”, sanoi Aaltonen.

Elokuva sai hyvän vastaanoton Suomessa ja kiersi myös kansainvälisillä festivaaleilla. Sing-along versio esitettiin viime vuoden vappuna ympäri Suomea, kuten esimerkiksi Helsingissä. Se sai huikean suosion, ja Aalto totesikin, että olisi mukavaa, jos siitä tulisi tapa.

Kenen joukoissa seisot –laulussa olevat Aulikki Oksasen sanoitukset ja Kaj Chydeniuksen sävellykset kiteyttävät oivaltavasti ja voimakkaasti sen ajan maailman luonnetta.

”Meillä oli työnimenä pitkään Laulava vallankumous, mutta Kenen joukoissa seisot on parempi nimi tälle elokuvalle”, Aaltonen kertoi.

Jouko Aaltonen on tuotannon lisäksi toiminut myös käsikirjoittajana, elokuvaohjaajana ja opettanut ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Hän on yksi 25 -vuotta toimineen Illume Oy:n perustajista. Tällä hetkellä hän toimii Aalto yliopiston vierailevana tutkijana. Häntä voisi toisin sanoen kutsua moniosaajaksi.

”Moniosaajuus on elokuva-alalla tyypillistä, sillä ala on pirstaleinen. Alalla on mahdollista liikkua useilla eri osa-alueilla, mikä tekee alasta kiinnostavan ja antaa mahdollisuuden nähdä enemmän”, Aaltonen totesi.

Tällä hetkellä Aaltonen kehittelee dokumenttielokuvaa Agit Prop –yhtyeestä. Tuotanto on lähtenyt liikkeelle Peter von Baghin aloittamasta hankkeesta, jossa hän teki laajat haastattelut yhtyeen laulajista. Aaltonen ja von Bagh käsikirjoittivat elokuvan yhdessä, sekä Aaltosen oli tarkoitus toimia tuottajana. Ennen von Baghin menehtymistä oli jo sovittu, että Aaltonen vie projektin loppuun. Tämä dokumenttielokuva tulee olemaan Agit Propin tarina heidän itsensä kertomana.

Becky's Journey -elokuvan päähenkilö on kuollut


Viscultissa perjantaina klo 13:45 esitettävän elokuvan päähenkilö on kuollut Nigeriassa. Hän yritti kolme kertaa päästä Eurooppaan. Lue ohjaaja Sine Plambechin muistokirjoitus.

Becky is dead

Becky’s life became a little blueprint of the world situation. She is not the first of the migrants I have worked with who have died and will most likely not be the last. Becky was 28 years old.

Rest in Peace, Becky. You will always be in my heart’ it said on a Facebook page a couple of months ago.

I often receive Facebook messages and posts, text messages and calls from the female migrants I have interviewed during my research as an anthropologist on migration and trafficking from Nigeria and Thailand to Europe.

Everything from travel plans, questions about the best routes to Europe, selfies with kissy faces and sunglasses, photos of new-born babies, food pictures to quick messages on whether they can borrow money from me.

Death notices come up from time to time. A brother is dead in the Sahara desert on the way to Europe, a Thai woman was stabbed by a client in a brothel in Denmark, another one killed in a traffic accident in Thailand. A friend of Becky wrote the notice about Becky’s death.

I hadn’t heard from Becky in a few months. It wasn’t unusual. She had earlier lost her telephone to armed robbers, had countless new numbers, no money for Internet or been in her village or in Sahara without Internet coverage.

Last time we spoke Becky was about to cross the border from Nigeria to Niger. This was Becky’s third attempt to reach Italy through Niger and Libya. I had been waiting to hear from her. Then came this sad R.I.P.

I asked her Facebook friend what had happened. I thought she might have died on the way to Europe – in the desert or the sea. But that’s not how Becky died.

Europe is real

I knew Becky for five years. She died at 28. The first time I met her, she was laughing when she entered a small hot living room with red painted walls in a house on the outskirts of Benin City in the Southern Nigeria. A city from where most Nigerian women, who sell sex on the streets of Europe, begin their journey.

In the living room I was interviewing Faith and her mother. Faith had just been deported from Italy after selling sex on the street for six years. Faith knew more women who had been deported from Europe and women who, like Becky, dreamed of going to Europe.

After the first meeting with Becky, she and I spent a lot of time together. Becky was a driven zipped lip girl – a woman who, as Becky explained it, doesn’t say anything about anything to anyone, because that is the best way to protect yourself in Nigeria. But she did want to tell, vividly and with rich detail, about her life and her travels towards Europe to a harmless anthropologist.

We ended up making the documentary film Becky’s Journey with a small Nigerian film crew. Because Becky had a dream of becoming someone – to be famous – a dream of being seen and heard. She was fearless and sensitive. She had many and conflicting reasons for dreaming of Europe. Poverty was just one of them. One day Becky emptied the fridge for the chocolate I brought from Denmark for late field note writings. »Yes – I ate it all,« she admitted bluntly. »I love your chocolate. It’s real. Everything in Nigeria is fake. I love the shoes my (Nigerian, ed.) aunt in Italy sent me too. They are real. That’s why I love Europe. Europe is real.«

Women’s migration from Nigeria

Becky travelled from Edo State in the Southern Nigeria. The number of asylum seeking Nigerians, who arrive in Europe, has tripled in the last eight years, and even though the chances of being granted asylum are minimal for Nigerians, the numbers continue to rise – many travel via Benin City.

What is unusual compared to other groups of migrants and refugees is that much more than 50 percent of the Nigerian migrants are women. The Edo State in Nigeria is thus one among a few places primarily in the Global South, from where women in particular travel to the Global North for marriage, the sex industry or become involved in trafficking. From here women most often travel through so called ’intimate migrations’ – that is, the migration is linked to contact with a man or men – sex clients or husbands.

The flows of intimate migrations are growing rapidly on a global scale. The research project I am responsible for, Women, Sex and Borders – Seeing Migration, Sex Work and Trafficking from the Global South, looks at this phenomenon through fieldwork in two sites – Edo state in Nigeria and Isaan in the North-eastern Thailand. In these areas female migration is an everyday condition, a strategy and an emotional state. Children miss their mothers abroad, old parents are dependent on the money being sent home, and everyone knows someone with a daughter in Europe.

Here information on new migration laws are received over the phone from the people who already left, read on Facebook or are heard through village gossip. In these areas the families and the development depends on the money of the migrants, but simultaneously migration control is blocking the usual routes to Europe. Thus, I have been working as an anthropologist on migration and in particular women’s migration for 13 years. Becky is not the first migrant I have worked with, who has died as a result – direct or indirect – from migration and/or bordercontrol.

As long as the man pays

Becky didn’t just want to go to Europe because she was poor or wanted ‘real’ goods. She also wanted to be free. She wanted to free herself from her family’s and Nigeria’s shackles. Before she attempted to get to Europe the first time she converted from Islam to Christianity.

Becky was raised in a Muslim family in the inland state Adamawa, where Boko Haram are now raging. But »Muslim women don’t travel to Europe and do what I want to do,« Becky explained. So she travelled to the Southern Nigeria and became a Christian. She wanted to decide for herself whom to date; her family didn’t want to meet her non-Muslim boyfriends. But as she explained:

»I want to live like a white woman – I want to decide for myself«.

The first time she tried to reach Europe she used the money for school, her father had given her, to pay for counterfeit travel documents. But she was stopped already in the airport in Nigeria. Nigerian border control officers are trained by European police officers to detect counterfeit documents and particular to prevent women who are under suspicion of travelling via a trafficking network.

The women are stopped already before they get on the plane causing the women frustration when they loose both their ticket and the opportunity to reach Europe. They are often placed in counter-trafficking centres in Nigeria, paid for by donations from European countries, in an attempt to make them give up their dream of Europe.

This didn’t stop Becky – for her it meant that she couldn’t get on a plane, but had to choose a longer and even more dangerous and expensive journey through the Sahara desert. Becky knew that she was going to sell sex to make money, if she came to Europe. »If you don’t want to sell sex, then stay away from Europe.«

She knew someone who sold sex in Italy, who told her: »We make love anywhere – as long as there is a man who will pay for it.«

Becky believed, that migration and selling sex was the option she had to improve her life.

»The people I have met, who have sold sex, have looked beautiful, when they came back to Nigeria,« she said.

Thus, in 2011 she began her second attempt at migration. A female ‘madam’, who was already in Italy, now paid for the travel costs.

With 36 other migrants she travelled through the Sahara desert to Libya. From Libya they would cross the Mediterranean sea to Italy. After 10 days in the desert there was no more food and water. A young man, sitting right next to Becky on the back of the truck, died.

When they finally arrived in Libya, the civil war broke loose, and it was no longer possible to cross the sea. After hiding in Libya for two months she had to go back to Nigeria. On the way back her friend died.

The friend was nine months pregnant with a Libyan man, a sex client she had met while they were waiting to cross the ocean. She went in the labour in the desert, but the placenta was stuck. A fellow travelling woman told them, that the placenta could be pushed out, if the woman giving birth bit hard in a spoon. The little group of women and men stood by helplessly and watched the woman die.

Now Becky had a dead friend and a new-born baby in her arms. She delivered the baby to its grandmother in Benin City with a message that her daughter would call soon. Since then the film about Becky did well and sometimes it was possible to get money from screenings around the world. We sent the money to Becky. But the small amount of money and two failed attempts did not make Becky give up her dream of Europe, and towards the ending of 2015 she tried again.

Women as Smugglers

Becky’s third attempt was also through the desert. Before that she asked me if I knew if boats were still arriving in Italy from Libya.

»Yes, they do,« I said. »But Becky, it’s very dangerous. Don’t travel that way. Have you heard about all the boats that sink in the Mediterranean?«

»Yes, of course I know,« Becky replied, »I watch everyday on CNN. But I’m not afraid. If I die, I don’t care. If I get the opportunity to cross the sea, I will do it. I won’t stop before I reach Italy. I’ll do it for me and my family. But I hope that my madam can take me on a plane to Italy.«

Becky’s madam wanted 60.000 Euros to get Becky to Italy by sea. But then something happened. Becky negotiated the amount to 30.000 Euros. In return Becky would travel around Edo state and find five other women to bring along. Becky became an agent and trafficker herself.

Typically, the images we see of trafficking dominated by tragedy, exploitation and death are done by men. We see images of the trafficker – a man in handcuffs – and perceptions of the criminal, deviant man from the Global South enhances.

The women, on the other hand, are portrayed as the victims who are transported passively, and as I have earlier written, more often drown. But women are not just passive in trafficking. They may not be captains of the ships. But research shows, that women also take part in trafficking and the migration industry.

Women recruit, negotiate prices, instalment plans, collect wire transfers, clean the temporary housing where migrants sleep before they can be smuggled, cook the food and some are drivers.

Research on human trafficking and smuggling shows that there are three typical ways into the world of smuggling; via social networks or »the entrepreneurship of coincidence«; the person seeks out or is at the place where the demand for smuggling exist. The third way – which is typical for women – is, when the smuggling is part of the woman’s own migration. Becky got a cheaper ticket to Europe, if she took part herself.

One of the last photos she sent me was a selfie of her with four other woman – all of them all dressed up with make-up. These were the women who were going with her to Europe, and they were drinking beer at a bar on plastic chairs in Benin City to celebrate that they would begin the travel to Europe the next day. A farewell party.

Becky against the world

Becky’s life is a portrait of the political and economic reality. A kind of blueprint of the world situation. Her life provides important knowledge of the many conditions that determine the routes of migrants – that doesn’t have anything to do with welfare models in Northern Europe. The small, lived and dreaming human life complicated and made impossible by conditions that were out of her control.

Becky’s trajectories were entangled with everything from Islam (which she converted from); Boko Haram (who up until now have killed six of her family members); the fall of Gaddafi in Libya (which thwarted her second attempt to reach Europe); EU’s migration control (who forced her to indebt herself to get to Italy) and corruption in Nigeria (a rich country in which the wealth is not distributed particularly).

Becky asked me:

»What do I say Sine when I get to Italy, if police takes me – do I say that I’m a victim of trafficking or escaped Boko Haram?«

The line between migrant and refugee is not always clear. Many are both at the same time.

Her third attempt to reach Europe did not succeed – she had to turn around – was stopped in Niger. On the way back she got pregnant. The baby died in her womb, and Becky died, because the doctor’s attempts at getting the baby out in the worn down clinic failed. Becky died of something as common as a pregnancy. As her friend in the desert.

Every year around 40.000 pregnant women die in Nigeria. With around 180.000 dead women a year Sub-Sahara Africa is the most dangerous place in the world for women to be pregnant. Of all things that could have killed Becky – from Boko Haram to the Mediterranean Sea – it was maternal mortality that killed her in the end.

 - Sine Plambech 

Sydämen koti


Riikka Notkolan dokumenttielokuva Home of Heart on yksi tänä vuonna Viscultissa esitettävistä elokuvista. Sydämen koti on taiteellinen osa Itä-Suomen yliopiston ja Namibian yliopiston (University of Namibia) tutkimushanketta, jota rahoittaa Koneen Säätiö. Notkola kiittää tiimiään ja Koneen säätiötä tästä luottamuksesta.

Notkola on toiminut hankkeessa myös tutkijana, mutta tutkimusvälineenä on ollut elokuvakamera ja sitä kautta myös taide. Hänen työskentelynsä tavoitteena oli alusta alkaen tuoda näkyville tutkimusalueen ihmisten tunteita ja toiveita eli sitä puolta elämästä, johon tieteen keinoin on vaikeampi pureutua.

Elokuva kertoo kaupunkilaistuneiden namibialaisten kaipuusta pohjoisen maaseudulle perinteisen elämäntavan pariin. Maalta kaupunkiin suuntautuvan muuttoliikkeen lisäksi elokuvassa matkustetaan yllättäen myös Suomeen toisen päähenkilön, Rubenin isän kadonneen tyttären jalanjäljissä.

Elokuvan pääosassa nähdään Namibian pohjoisosista kotoisin olevat Ruben ja Kandina, joiden paluumatkaa kotikyliinsä seurataan elokuvassa. Rubenin valovoimainen persoonallisuus ja tarina kaipuusta yksinkertaiseen elämäntapaan pohjoisen maaseudun ”kadotettuun paratiisiin” kiehtoi Notkolaa. Näin ollen Ruben valikoitui päähenkilöksi.

Elokuvan toinen päätähti Kandina Hangula toimi aluksi Notkolan kuvausavustajana, mutta päätyi lopulta elokuvaan kiinnostavan elämäntarinansa kautta. Kandinan perhe lapsineen häädettiin kotitilalta. Kandina uskaltautui vierailemaan lapsuutensa kotitilalla ensimmäisen kerran 20 vuoteen tapahtuman jälkeen elokuvaa kuvatessa.

Notkola luottaa dokumenttielokuvaa tehdessään paljon onnellisiin sattumiin, jotka tätäkin elokuvaa kuvatessa tapahtuivat ja tulivat löydetyiksi juuri kuten hän oli toivonutkin. Luova prosessi on aina haasteellista, koska oikeita vastauksia ei ole olemassa. Namibian kuvausreissu oli Notkolalle henkilökohtaisesti rankka, sillä Suomeen oli jätettävä vuoden ikäinen esikoistytär. Lapsi oli kuitenkin tuon ajan isänsä hyvässä hoidossa kotona.

Aikaisempaa kokemustakin Notkolalla on lyhytelokuvista, jotka sijoittuvat Ugandaan ja Keniaan. Aiemmat elokuvansa Notkola oli tehnyt, kun oli vielä opiskelija Taideteollisessa korkeakoulussa. Namibia oli kuitenkin hänelle uusi tuttavuus. Notkolalla oli koko ajan saatavilla paras asiantuntemus, mikä oli upeaa. Tutkija Antti Erkkilän asiantuntemus ja käytännönapunsa olivat korvaamaton edellytys kuvausten onnistumiselle.

Luova prosessi on aina erilainen kuin edeltäjänsä. Notkola on syvästi kiitollinen, että sai mahdollisuuden tehdä tämän elokuvan. Kokemus oli kokonaisuudessaan hyvä. Hän sai prosessin aikana uusia ja toivottavasti myös elämänmittaisia ystäviä sekä Namibiasta, että Suomesta. 

​Ilkka Ruohonen 1958–2016


Maaliskuun puolivälin jälkeen suruviesti kertoi helsinkiläisen kulttuuriantropologin ja elokuvatekijän Ilkka Ruohosen kuolemasta. Ilkka ehti elämässään rakentaa kaksi ammatillista uraa, jotka kietoutuivat toisiinsa sekä teoriassa että käytännössä. Antropologina hän erikoistui sekä eurooppalaisen kolonialismin historiallisiin alkuvaiheisiin Portugalissa että latinalaisen Amerikan, erityisesti Venezuelan antropologiseen tutkimukseen. Elokuvantekijänä hän kehitti omaperäisen lähestymistavan antropologiseen dokumenttielokuvaan ja toteutti tätä kaikkiaan lähes 20 teoksessa.

Ilkka Ruohonen nivoi elokuvissaan etnografisen todellisuuden osaksi teoreettisesti perusteltuja argumentteja, jotka monimutkaistivat teoksia katsojien silmissä ja tekivät niistä eri tavoin ”epäkaupallisia”. Teoreettinen tulokulma kuitenkin muovasi Ruohosen elokuvista omaperäisiä ja omaehtoisia puheenvuoroja sekä dokumenttielokuvan että antropologisen tutkimuksen alueille. Ruohosen teokset haastavat katsojan totunnaiset odotukset eri tavoin. Ne pakottavat katsojan pois omalta mukavuusalueeltaan ja tarkastelemaan teoksen käsittelemää aihetta yllättävistä kulmista – ikään kuin toisin silmin. Toisinkatsomisen ja toisin silmin katsomisen motiivit ohjasivat Ruohosen koko elokuvatuotantoa, ja tähän Ilkkaa ajoi antropologinen tutkimusnäkökulma. Ilkka Ruohosen elokuvat ovat antropologisia tutkimuksia, muun ohella.

Tunnetuimpia Ilkka Ruohosen elokuvia ovat esimerkiksi The Carnival Laughter (2000), Platoninen vihan käsite (2001), Maximum Attack! The Anthropology of Speed (2005), My Urban Kalakukko Museum (2006), Documentary Albert (2008) ja Shoplifting (2009). Näitä ja muitakin Ruohosen elokuvia on esitetty säännöllisesti Viscult-elokuvafestivaalilla koko festivaalin historian ajan. Ilkan viimeinen Viscult-vierailu Joensuussa tapahtui syksyllä 2014, jolloin hän veti tapahtumassa työryhmän ”Luonnonäänet ja luonnon tuhoutuminen” ja esitti siinä keskeneräiseksi jääneen teoksensa Herra Mustarastas. Ainakin Joensuussa ja Helsingissä on Ruohosen elokuvien ympärille järjestetty myös omia katselutapahtumia, mikä osaltaan kertoo näiden elokuvien saamasta kiinnostuksesta. Vuonna 2002 Yle esitti teoksen Platoninen vihan käsite kevättalvisen perjantai-illan parhaaseen katseluaikaan, ja sitä katsoi runsaat 200 000 katsojaa, vaikka toisella kanavalla olivat meneillään MM-hiihdot.

Ilkka Ruohonen julkaisi joukon tieteellisiä tekstejä, joiden aiheet vaihtelivat kolonialismin historiasta visuaaliseen antropologiaan, ja joitakin tekstejä odottaa edelleen julkaisua. Keskeisin Ilkka Ruohosen antropologisen tutkijauran saavutus elokuvien rinnalla on eittämättä hänen tohtorinväitöskirjansa Purjeet kohti Guineaa. Lusitaaninen löytöretkikulttuuri (1993, Suomen Antropologinen Seura). Se ilmentää tekijänsä monipuolista lahjakkuutta ja ajattelun terävyyttä parhaimmillaan. Tutkimus selvittää portugalilaisten alkuperäistekstien ja kronikoiden avulla eurooppalaisen kolonialismin varhaisimpia vaiheita, kun portugalilaiset löytöretkeilijät alkoivat 1400-luvun alussa tutkia merentakaisia alueita Afrikassa ja eri maanosissa. Siinä Ruohosen laaja ja syvällinen lukeneisuus yhdistyy monipuolisen kielitaidon mahdollistamana vanhojen portugalilaisten kronikkatekstien ja muiden arkistoaineistojen huolelliseen ja tarkkaan analyysiin. Se kertoo keskeisiä asioita nykyaikaisen globalisaation käynnistymisvaiheesta.

Ilkka Ruohonen oli luonteeltaan vaatimaton ja ujo. Vaikka hän oli kokenut luennoija, omien elokuvien yhteydessä yleisölle esiintyminen oli hänelle haaste. Kuitenkin hän oli myös kiinnostava ja oivaltava keskustelija, jolla oli yleensä tarjottavanaan tuoreita tulkintoja käsitellyistä aiheista. Lämminhenkistä ja empaattista Ilkkaa jäävät läheisten lisäksi kaipaamaan monet antropologit ja elokuvantekijät ympäri maailmaa.

- Jari Kupiainen

Kirjoittaja on Ilkka Ruohosen ystävä ja kollega