Viscult 2017 - ohjelma rakentuu

29.05.2017

15.3. päättyneen elokuvahaun kautta festivaalille lähetettiin yli 120 elokuvaa eri puolilta maailmaa. Festivaalityöryhmä on katsonut elokuvat ja valinta on parhaillaan käynnissä. Viscultin ohjelma julkaistaan elokuun aikana!

Viscult 2017: lähetä elokuvasi!

20.01.2017

Joensuun vuosittainen Viscult-elokuvafestivaali järjestetään 25.–27.10.2017. Vuoden 2017 teema on Autonomia.

Viscult 2017 kutsuu festivaalille antropologisia ja etnografisia dokumenttielokuvia, jotka käsittelevät kulttuurisen itsemääräämisoikeuden ja autonomian kysymyksiä. Pyrkimys itsenäisyyden, oman elämänhallinnan vahvistamiseen ja omista asioista päättämiseen on kaikille yhteinen: itsemääräämisoikeus on myös kulttuuristen ryhmien ja alkuperäisväestöjen säilymisen edellytys. Oman aseman parantamista sekä tukevat että rajoittavat kulttuuriset ajattelumallit, traditiot ja arkiset tavat. Esimerkiksi sukupuoli- ja ikäryhmien, sosiaaliluokkien ja perheiden sisäiset valtasuhteet voivat vaikeuttaa hauraassa asemassa olevien elämänvalintoja. Paikallisten resurssien omistajuus on alkuperäisväestöjen ja etnisten paikalliskulttuurien kohtalonkysymyksiä. Globalisaatiokehitys haastaa kaikkialla yksilöiden ja ryhmien autonomiapyrkimyksiä, kun yleiskulttuuri ja teknologiat muuttavat yksilöiden ja ryhmien arkea perustavin tavoin. Internet mahdollistaa uudenlaisia vaikuttamisen ja toimijuuden tapoja, ja verkon joukkovoimaa voidaan käyttää sekä yksilöiden että ryhmien tavoitteiden edistämiseen. Miten ajatus autonomiasta näkyy dokumenttielokuvan tekemisessä? Miten elokuvan keinoin voidaan välittää yksilöiden tai ryhmien autonomian vahvistamispyrkimyksiä? Millaista eettistä ymmärrystä näiden kysymysten elokuvallisessa käsittelyssä tarvitaan?

Kutsumme nyt dokumenttielokuvien tekijöitä lähettämään Viscultiin Autonomia -teemaan sopivia, viime vuosina valmistuneita dokumenttielokuvia esikatseluversioina. Festivaalin asiantuntijaraati valitsee tarjotuista elokuvista festivaalilla esitettävät elokuvat. Mukaan valittujen teosten ohjaaja pyritään kutsumaan festivaalille esittelemään teoksensa ja vastaamaan yleisökysymyksiin. Viscult 2017 ohjelmisto lähetetään keskeisin osin suorana lähetyksenä verkkoon. Tämän vuoksi ohjelmistovalinnoissa etusija on elokuvilla, jotka voidaan streamata. Järjestäjät pidättävät oikeuden käyttää ohjelmistoon valittujen elokuvien trailereita ja muuta esittelymateriaalia tapahtuman mainostamisessa ja markkinoinnissa. Elokuvat on lähetettävä katsottavaksi 15.3.2017 mennessä.

Viscult on erityisesti antropologisten ja etnografisten dokumenttielokuvien festivaali. Ohjelma sisältää kaikille avoimia ja maksuttomia elokuvanäytöksiä Karelia-ammattikorkeakoulun auditoriossa Joensuun Tiedepuistolla. Lisäksi ohjelmaan kuuluu erityisesti korkeakouluopiskelijoille suunnattuja luentoja ja työpajoja. Tapahtumaan kutsutaan opiskelijoita ja tutkijoita muista kotimaisista korkeakouluista. Suuri osa Viscultin ohjelmasta on saatavilla streaming-lähetyksenä festivaalin verkkosivujen kautta, mikä mahdollistaa festivaalin ohjelman seuraamisen sijainnista riippumatta. Elokuvissa on englanninkielinen tekstitys.

Toivomme esikatseluversioita ensisijaisesti suoratoistopalvelujen (esim. Vimeo, Youtube) kautta tai Dropbox-linkkinä. Linkki tulee ainoastaan festivaalin työryhmän käyttöön. Muista antaa tarvittaessa myös salasana ja varmista, että tiedosto on ohjelmaryhmän käytössä kesäkuun 2017 loppuun asti. Jos elokuvan esikatseluversion toimittaminen sähköisesti ei ole mahdollista, voit myös lähettää elokuvasi DVD:nä seuraavilla tiedoilla:

Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ry
Kirkkokatu 27
80100 Joensuu

Lähetettyjä DVD-levyjä ei palauteta, vaan ne kootaan festivaalin arkistoon.

Viscultin järjestävät Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ry, Karelia-ammattikorkeakoulun media-ala ja Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteet. Lisäksi järjestäjien tukena työskentelevät opiskelijajärjestöt Muuvi ry sekä Nefa Joensuu ry. 

Viscult sai katsojat liikkeelle

01.11.2016

Tämän vuoden teema herätti kiinnostusta ja se näkyi katsojaluvuissa.

Neljästoista Viscult-elokuvafestivaali järjestettiin 25.-28.10. Joensuussa. Tämän vuoden teema Liikkeellä – On the move herätti jo julkaistaessa mielenkiintoa, koska festivaalille tarjottiin 180 elokuvaa. Lopullisessa ohjelmistossa oli 19 elokuvaa, 3 työpajaa ja kaksi luentoa. Teemaa käsiteltiin elokuvissa monipuolisesti mm. maahanmuuton, matkailun ja uskonnollisen sekä poliittisen liikehdinnän kautta.

Viscultin elokuvanäytöksissä, luennoilla ja työpajoissa oli yhteensä 820 osallistujaa. Ensimmäisestä festivaalista alkaen ohjelma on lähetetty lähes kokonaan suorana streaming-lähetyksenä verkkoon. Tänä vuonna Viscultin livestreamiä seurasi arviolta 350 katsojaa. Viscult oli kokonaisuudessaan onnistunut tapahtuma ja järjestäjät haluavat kiittää kaikkia vapaaehtoisia, ohjaajia sekä katsojia.

Poimintoja ohjelmasta:

Viscult aloitettiin tänä vuonna poikkeuksellisesti jo tiistaina Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot –sing along näytöksellä. 1970-luvun poliittista laululiikettä kuvaava elokuva veti puoleensa innokkaita laulajia ja elokuvan ohjaaja oli paikalla vastaamassa katsojien kysymyksiin. Jouko Aaltonen piti torstaina myös Dramaturgiaa antropologeille –työpajan.

Torstaina ohjaaja Hanna Hovitie ja elokuvan leikkaaja Noora Kuparinen olivat paikalla kertomassa elokuvastaan Miles to Go Before I Sleep. He myös pitivät Dokumenttielokuvan rakenne ja rekonstruktio -työpajan, jossa osallistujat pääsivät tekemään oman kuvakäsikirjoituksensa elokuvan haastattelumateriaalin pohjalta.

Ohjaaja Tiia Grønin Conveying movement throught film and text –työpajassa osallistujat pääsivät puolestaan kuvaamaan kännykkäkameroillaan yhdessä sovitun teeman pohjalta. Tiia Grønin elokuva Faces of Wilderness nähtiin perjantaina. Perjantaina nähtiin myös Riikka Notkolan Sambiaan sijoittuva elokuva Home of Heart ja ohjaaja oli paikalla kertomassa elokuvastaan. Päivän viimeisenä elokuvana nähtiin Faces of St.Petersburg –elokuva, jonka ovat toteuttaneet yhteistyönä Karelian sekä Pietarissa sijaitsevan Valtion elokuva- ja televisioyliopiston opiskelijat.

Viscultin järjestävät Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ry, Karelia-ammattikorkeakoulu ja Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteet. Lisäksi järjestäjien tukena työskentelevät opiskelijajärjestöt Muuvi ry ja Nefa Joensuu ry.

Kenen joukoissa seisot?

26.10.2016

Viscult käynnistyi tiistaina 25.10 elokuvateatteri Tapiossa. Kunnia festivaalin aloittamisesta oli Jouko Aaltosen dokumenttielokuvalla Kenen joukoissa seisot. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 2006, ja sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi siitä julkaistiin sing along –versio, joka Viscultissakin eilen näytettii.

Kenen joukoissa seisot –elokuva kertoo 1970-luvun poliittisesta laululiikkeestä. Aaltonen kertoi, että aihetta käsitellään elokuvassa musiikin avulla, jotta tunne ja kokemus saadaan välitettyä katsojalle.

”Laululiikkeen piti olla vain osa sitä elokuvaa, mutta oivalsin, että laulun ja sen laululiikkeen kautta pääsen paremmin kiinni ihmisten kokemuksiin, nimenomaan sukupolvikokemuksiin”, sanoi Aaltonen.

Elokuva sai hyvän vastaanoton Suomessa ja kiersi myös kansainvälisillä festivaaleilla. Sing-along versio esitettiin viime vuoden vappuna ympäri Suomea, kuten esimerkiksi Helsingissä. Se sai huikean suosion, ja Aalto totesikin, että olisi mukavaa, jos siitä tulisi tapa.

Kenen joukoissa seisot –laulussa olevat Aulikki Oksasen sanoitukset ja Kaj Chydeniuksen sävellykset kiteyttävät oivaltavasti ja voimakkaasti sen ajan maailman luonnetta.

”Meillä oli työnimenä pitkään Laulava vallankumous, mutta Kenen joukoissa seisot on parempi nimi tälle elokuvalle”, Aaltonen kertoi.

Jouko Aaltonen on tuotannon lisäksi toiminut myös käsikirjoittajana, elokuvaohjaajana ja opettanut ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Hän on yksi 25 -vuotta toimineen Illume Oy:n perustajista. Tällä hetkellä hän toimii Aalto yliopiston vierailevana tutkijana. Häntä voisi toisin sanoen kutsua moniosaajaksi.

”Moniosaajuus on elokuva-alalla tyypillistä, sillä ala on pirstaleinen. Alalla on mahdollista liikkua useilla eri osa-alueilla, mikä tekee alasta kiinnostavan ja antaa mahdollisuuden nähdä enemmän”, Aaltonen totesi.

Tällä hetkellä Aaltonen kehittelee dokumenttielokuvaa Agit Prop –yhtyeestä. Tuotanto on lähtenyt liikkeelle Peter von Baghin aloittamasta hankkeesta, jossa hän teki laajat haastattelut yhtyeen laulajista. Aaltonen ja von Bagh käsikirjoittivat elokuvan yhdessä, sekä Aaltosen oli tarkoitus toimia tuottajana. Ennen von Baghin menehtymistä oli jo sovittu, että Aaltonen vie projektin loppuun. Tämä dokumenttielokuva tulee olemaan Agit Propin tarina heidän itsensä kertomana.

Becky's Journey -elokuvan päähenkilö on kuollut

28.10.2016

Viscultissa perjantaina klo 13:45 esitettävän elokuvan päähenkilö on kuollut Nigeriassa. Hän yritti kolme kertaa päästä Eurooppaan. Lue ohjaaja Sine Plambechin muistokirjoitus.

Becky is dead

Becky’s life became a little blueprint of the world situation. She is not the first of the migrants I have worked with who have died and will most likely not be the last. Becky was 28 years old.

Rest in Peace, Becky. You will always be in my heart’ it said on a Facebook page a couple of months ago.

I often receive Facebook messages and posts, text messages and calls from the female migrants I have interviewed during my research as an anthropologist on migration and trafficking from Nigeria and Thailand to Europe.

Everything from travel plans, questions about the best routes to Europe, selfies with kissy faces and sunglasses, photos of new-born babies, food pictures to quick messages on whether they can borrow money from me.

Death notices come up from time to time. A brother is dead in the Sahara desert on the way to Europe, a Thai woman was stabbed by a client in a brothel in Denmark, another one killed in a traffic accident in Thailand. A friend of Becky wrote the notice about Becky’s death.

I hadn’t heard from Becky in a few months. It wasn’t unusual. She had earlier lost her telephone to armed robbers, had countless new numbers, no money for Internet or been in her village or in Sahara without Internet coverage.

Last time we spoke Becky was about to cross the border from Nigeria to Niger. This was Becky’s third attempt to reach Italy through Niger and Libya. I had been waiting to hear from her. Then came this sad R.I.P.

I asked her Facebook friend what had happened. I thought she might have died on the way to Europe – in the desert or the sea. But that’s not how Becky died.

Europe is real

I knew Becky for five years. She died at 28. The first time I met her, she was laughing when she entered a small hot living room with red painted walls in a house on the outskirts of Benin City in the Southern Nigeria. A city from where most Nigerian women, who sell sex on the streets of Europe, begin their journey.

In the living room I was interviewing Faith and her mother. Faith had just been deported from Italy after selling sex on the street for six years. Faith knew more women who had been deported from Europe and women who, like Becky, dreamed of going to Europe.

After the first meeting with Becky, she and I spent a lot of time together. Becky was a driven zipped lip girl – a woman who, as Becky explained it, doesn’t say anything about anything to anyone, because that is the best way to protect yourself in Nigeria. But she did want to tell, vividly and with rich detail, about her life and her travels towards Europe to a harmless anthropologist.

We ended up making the documentary film Becky’s Journey with a small Nigerian film crew. Because Becky had a dream of becoming someone – to be famous – a dream of being seen and heard. She was fearless and sensitive. She had many and conflicting reasons for dreaming of Europe. Poverty was just one of them. One day Becky emptied the fridge for the chocolate I brought from Denmark for late field note writings. »Yes – I ate it all,« she admitted bluntly. »I love your chocolate. It’s real. Everything in Nigeria is fake. I love the shoes my (Nigerian, ed.) aunt in Italy sent me too. They are real. That’s why I love Europe. Europe is real.«

Women’s migration from Nigeria

Becky travelled from Edo State in the Southern Nigeria. The number of asylum seeking Nigerians, who arrive in Europe, has tripled in the last eight years, and even though the chances of being granted asylum are minimal for Nigerians, the numbers continue to rise – many travel via Benin City.

What is unusual compared to other groups of migrants and refugees is that much more than 50 percent of the Nigerian migrants are women. The Edo State in Nigeria is thus one among a few places primarily in the Global South, from where women in particular travel to the Global North for marriage, the sex industry or become involved in trafficking. From here women most often travel through so called ’intimate migrations’ – that is, the migration is linked to contact with a man or men – sex clients or husbands.

The flows of intimate migrations are growing rapidly on a global scale. The research project I am responsible for, Women, Sex and Borders – Seeing Migration, Sex Work and Trafficking from the Global South, looks at this phenomenon through fieldwork in two sites – Edo state in Nigeria and Isaan in the North-eastern Thailand. In these areas female migration is an everyday condition, a strategy and an emotional state. Children miss their mothers abroad, old parents are dependent on the money being sent home, and everyone knows someone with a daughter in Europe.

Here information on new migration laws are received over the phone from the people who already left, read on Facebook or are heard through village gossip. In these areas the families and the development depends on the money of the migrants, but simultaneously migration control is blocking the usual routes to Europe. Thus, I have been working as an anthropologist on migration and in particular women’s migration for 13 years. Becky is not the first migrant I have worked with, who has died as a result – direct or indirect – from migration and/or bordercontrol.

As long as the man pays

Becky didn’t just want to go to Europe because she was poor or wanted ‘real’ goods. She also wanted to be free. She wanted to free herself from her family’s and Nigeria’s shackles. Before she attempted to get to Europe the first time she converted from Islam to Christianity.

Becky was raised in a Muslim family in the inland state Adamawa, where Boko Haram are now raging. But »Muslim women don’t travel to Europe and do what I want to do,« Becky explained. So she travelled to the Southern Nigeria and became a Christian. She wanted to decide for herself whom to date; her family didn’t want to meet her non-Muslim boyfriends. But as she explained:

»I want to live like a white woman – I want to decide for myself«.

The first time she tried to reach Europe she used the money for school, her father had given her, to pay for counterfeit travel documents. But she was stopped already in the airport in Nigeria. Nigerian border control officers are trained by European police officers to detect counterfeit documents and particular to prevent women who are under suspicion of travelling via a trafficking network.

The women are stopped already before they get on the plane causing the women frustration when they loose both their ticket and the opportunity to reach Europe. They are often placed in counter-trafficking centres in Nigeria, paid for by donations from European countries, in an attempt to make them give up their dream of Europe.

This didn’t stop Becky – for her it meant that she couldn’t get on a plane, but had to choose a longer and even more dangerous and expensive journey through the Sahara desert. Becky knew that she was going to sell sex to make money, if she came to Europe. »If you don’t want to sell sex, then stay away from Europe.«

She knew someone who sold sex in Italy, who told her: »We make love anywhere – as long as there is a man who will pay for it.«

Becky believed, that migration and selling sex was the option she had to improve her life.

»The people I have met, who have sold sex, have looked beautiful, when they came back to Nigeria,« she said.

Thus, in 2011 she began her second attempt at migration. A female ‘madam’, who was already in Italy, now paid for the travel costs.

With 36 other migrants she travelled through the Sahara desert to Libya. From Libya they would cross the Mediterranean sea to Italy. After 10 days in the desert there was no more food and water. A young man, sitting right next to Becky on the back of the truck, died.

When they finally arrived in Libya, the civil war broke loose, and it was no longer possible to cross the sea. After hiding in Libya for two months she had to go back to Nigeria. On the way back her friend died.

The friend was nine months pregnant with a Libyan man, a sex client she had met while they were waiting to cross the ocean. She went in the labour in the desert, but the placenta was stuck. A fellow travelling woman told them, that the placenta could be pushed out, if the woman giving birth bit hard in a spoon. The little group of women and men stood by helplessly and watched the woman die.

Now Becky had a dead friend and a new-born baby in her arms. She delivered the baby to its grandmother in Benin City with a message that her daughter would call soon. Since then the film about Becky did well and sometimes it was possible to get money from screenings around the world. We sent the money to Becky. But the small amount of money and two failed attempts did not make Becky give up her dream of Europe, and towards the ending of 2015 she tried again.

Women as Smugglers

Becky’s third attempt was also through the desert. Before that she asked me if I knew if boats were still arriving in Italy from Libya.

»Yes, they do,« I said. »But Becky, it’s very dangerous. Don’t travel that way. Have you heard about all the boats that sink in the Mediterranean?«

»Yes, of course I know,« Becky replied, »I watch everyday on CNN. But I’m not afraid. If I die, I don’t care. If I get the opportunity to cross the sea, I will do it. I won’t stop before I reach Italy. I’ll do it for me and my family. But I hope that my madam can take me on a plane to Italy.«

Becky’s madam wanted 60.000 Euros to get Becky to Italy by sea. But then something happened. Becky negotiated the amount to 30.000 Euros. In return Becky would travel around Edo state and find five other women to bring along. Becky became an agent and trafficker herself.

Typically, the images we see of trafficking dominated by tragedy, exploitation and death are done by men. We see images of the trafficker – a man in handcuffs – and perceptions of the criminal, deviant man from the Global South enhances.

The women, on the other hand, are portrayed as the victims who are transported passively, and as I have earlier written, more often drown. But women are not just passive in trafficking. They may not be captains of the ships. But research shows, that women also take part in trafficking and the migration industry.

Women recruit, negotiate prices, instalment plans, collect wire transfers, clean the temporary housing where migrants sleep before they can be smuggled, cook the food and some are drivers.

Research on human trafficking and smuggling shows that there are three typical ways into the world of smuggling; via social networks or »the entrepreneurship of coincidence«; the person seeks out or is at the place where the demand for smuggling exist. The third way – which is typical for women – is, when the smuggling is part of the woman’s own migration. Becky got a cheaper ticket to Europe, if she took part herself.

One of the last photos she sent me was a selfie of her with four other woman – all of them all dressed up with make-up. These were the women who were going with her to Europe, and they were drinking beer at a bar on plastic chairs in Benin City to celebrate that they would begin the travel to Europe the next day. A farewell party.

Becky against the world

Becky’s life is a portrait of the political and economic reality. A kind of blueprint of the world situation. Her life provides important knowledge of the many conditions that determine the routes of migrants – that doesn’t have anything to do with welfare models in Northern Europe. The small, lived and dreaming human life complicated and made impossible by conditions that were out of her control.

Becky’s trajectories were entangled with everything from Islam (which she converted from); Boko Haram (who up until now have killed six of her family members); the fall of Gaddafi in Libya (which thwarted her second attempt to reach Europe); EU’s migration control (who forced her to indebt herself to get to Italy) and corruption in Nigeria (a rich country in which the wealth is not distributed particularly).

Becky asked me:

»What do I say Sine when I get to Italy, if police takes me – do I say that I’m a victim of trafficking or escaped Boko Haram?«

The line between migrant and refugee is not always clear. Many are both at the same time.

Her third attempt to reach Europe did not succeed – she had to turn around – was stopped in Niger. On the way back she got pregnant. The baby died in her womb, and Becky died, because the doctor’s attempts at getting the baby out in the worn down clinic failed. Becky died of something as common as a pregnancy. As her friend in the desert.

Every year around 40.000 pregnant women die in Nigeria. With around 180.000 dead women a year Sub-Sahara Africa is the most dangerous place in the world for women to be pregnant. Of all things that could have killed Becky – from Boko Haram to the Mediterranean Sea – it was maternal mortality that killed her in the end.

 - Sine Plambech 

Sydämen koti

31.10.2016

Riikka Notkolan dokumenttielokuva Home of Heart on yksi tänä vuonna Viscultissa esitettävistä elokuvista. Sydämen koti on taiteellinen osa Itä-Suomen yliopiston ja Namibian yliopiston (University of Namibia) tutkimushanketta, jota rahoittaa Koneen Säätiö. Notkola kiittää tiimiään ja Koneen säätiötä tästä luottamuksesta.

Notkola on toiminut hankkeessa myös tutkijana, mutta tutkimusvälineenä on ollut elokuvakamera ja sitä kautta myös taide. Hänen työskentelynsä tavoitteena oli alusta alkaen tuoda näkyville tutkimusalueen ihmisten tunteita ja toiveita eli sitä puolta elämästä, johon tieteen keinoin on vaikeampi pureutua.

Elokuva kertoo kaupunkilaistuneiden namibialaisten kaipuusta pohjoisen maaseudulle perinteisen elämäntavan pariin. Maalta kaupunkiin suuntautuvan muuttoliikkeen lisäksi elokuvassa matkustetaan yllättäen myös Suomeen toisen päähenkilön, Rubenin isän kadonneen tyttären jalanjäljissä.

Elokuvan pääosassa nähdään Namibian pohjoisosista kotoisin olevat Ruben ja Kandina, joiden paluumatkaa kotikyliinsä seurataan elokuvassa. Rubenin valovoimainen persoonallisuus ja tarina kaipuusta yksinkertaiseen elämäntapaan pohjoisen maaseudun ”kadotettuun paratiisiin” kiehtoi Notkolaa. Näin ollen Ruben valikoitui päähenkilöksi.

Elokuvan toinen päätähti Kandina Hangula toimi aluksi Notkolan kuvausavustajana, mutta päätyi lopulta elokuvaan kiinnostavan elämäntarinansa kautta. Kandinan perhe lapsineen häädettiin kotitilalta. Kandina uskaltautui vierailemaan lapsuutensa kotitilalla ensimmäisen kerran 20 vuoteen tapahtuman jälkeen elokuvaa kuvatessa.

Notkola luottaa dokumenttielokuvaa tehdessään paljon onnellisiin sattumiin, jotka tätäkin elokuvaa kuvatessa tapahtuivat ja tulivat löydetyiksi juuri kuten hän oli toivonutkin. Luova prosessi on aina haasteellista, koska oikeita vastauksia ei ole olemassa. Namibian kuvausreissu oli Notkolalle henkilökohtaisesti rankka, sillä Suomeen oli jätettävä vuoden ikäinen esikoistytär. Lapsi oli kuitenkin tuon ajan isänsä hyvässä hoidossa kotona.

Aikaisempaa kokemustakin Notkolalla on lyhytelokuvista, jotka sijoittuvat Ugandaan ja Keniaan. Aiemmat elokuvansa Notkola oli tehnyt, kun oli vielä opiskelija Taideteollisessa korkeakoulussa. Namibia oli kuitenkin hänelle uusi tuttavuus. Notkolalla oli koko ajan saatavilla paras asiantuntemus, mikä oli upeaa. Tutkija Antti Erkkilän asiantuntemus ja käytännönapunsa olivat korvaamaton edellytys kuvausten onnistumiselle.

Luova prosessi on aina erilainen kuin edeltäjänsä. Notkola on syvästi kiitollinen, että sai mahdollisuuden tehdä tämän elokuvan. Kokemus oli kokonaisuudessaan hyvä. Hän sai prosessin aikana uusia ja toivottavasti myös elämänmittaisia ystäviä sekä Namibiasta, että Suomesta. 

​Ilkka Ruohonen 1958–2016

29.03.2016

Maaliskuun puolivälin jälkeen suruviesti kertoi helsinkiläisen kulttuuriantropologin ja elokuvatekijän Ilkka Ruohosen kuolemasta. Ilkka ehti elämässään rakentaa kaksi ammatillista uraa, jotka kietoutuivat toisiinsa sekä teoriassa että käytännössä. Antropologina hän erikoistui sekä eurooppalaisen kolonialismin historiallisiin alkuvaiheisiin Portugalissa että latinalaisen Amerikan, erityisesti Venezuelan antropologiseen tutkimukseen. Elokuvantekijänä hän kehitti omaperäisen lähestymistavan antropologiseen dokumenttielokuvaan ja toteutti tätä kaikkiaan lähes 20 teoksessa.

Ilkka Ruohonen nivoi elokuvissaan etnografisen todellisuuden osaksi teoreettisesti perusteltuja argumentteja, jotka monimutkaistivat teoksia katsojien silmissä ja tekivät niistä eri tavoin ”epäkaupallisia”. Teoreettinen tulokulma kuitenkin muovasi Ruohosen elokuvista omaperäisiä ja omaehtoisia puheenvuoroja sekä dokumenttielokuvan että antropologisen tutkimuksen alueille. Ruohosen teokset haastavat katsojan totunnaiset odotukset eri tavoin. Ne pakottavat katsojan pois omalta mukavuusalueeltaan ja tarkastelemaan teoksen käsittelemää aihetta yllättävistä kulmista – ikään kuin toisin silmin. Toisinkatsomisen ja toisin silmin katsomisen motiivit ohjasivat Ruohosen koko elokuvatuotantoa, ja tähän Ilkkaa ajoi antropologinen tutkimusnäkökulma. Ilkka Ruohosen elokuvat ovat antropologisia tutkimuksia, muun ohella.

Tunnetuimpia Ilkka Ruohosen elokuvia ovat esimerkiksi The Carnival Laughter (2000), Platoninen vihan käsite (2001), Maximum Attack! The Anthropology of Speed (2005), My Urban Kalakukko Museum (2006), Documentary Albert (2008) ja Shoplifting (2009). Näitä ja muitakin Ruohosen elokuvia on esitetty säännöllisesti Viscult-elokuvafestivaalilla koko festivaalin historian ajan. Ilkan viimeinen Viscult-vierailu Joensuussa tapahtui syksyllä 2014, jolloin hän veti tapahtumassa työryhmän ”Luonnonäänet ja luonnon tuhoutuminen” ja esitti siinä keskeneräiseksi jääneen teoksensa Herra Mustarastas. Ainakin Joensuussa ja Helsingissä on Ruohosen elokuvien ympärille järjestetty myös omia katselutapahtumia, mikä osaltaan kertoo näiden elokuvien saamasta kiinnostuksesta. Vuonna 2002 Yle esitti teoksen Platoninen vihan käsite kevättalvisen perjantai-illan parhaaseen katseluaikaan, ja sitä katsoi runsaat 200 000 katsojaa, vaikka toisella kanavalla olivat meneillään MM-hiihdot.

Ilkka Ruohonen julkaisi joukon tieteellisiä tekstejä, joiden aiheet vaihtelivat kolonialismin historiasta visuaaliseen antropologiaan, ja joitakin tekstejä odottaa edelleen julkaisua. Keskeisin Ilkka Ruohosen antropologisen tutkijauran saavutus elokuvien rinnalla on eittämättä hänen tohtorinväitöskirjansa Purjeet kohti Guineaa. Lusitaaninen löytöretkikulttuuri (1993, Suomen Antropologinen Seura). Se ilmentää tekijänsä monipuolista lahjakkuutta ja ajattelun terävyyttä parhaimmillaan. Tutkimus selvittää portugalilaisten alkuperäistekstien ja kronikoiden avulla eurooppalaisen kolonialismin varhaisimpia vaiheita, kun portugalilaiset löytöretkeilijät alkoivat 1400-luvun alussa tutkia merentakaisia alueita Afrikassa ja eri maanosissa. Siinä Ruohosen laaja ja syvällinen lukeneisuus yhdistyy monipuolisen kielitaidon mahdollistamana vanhojen portugalilaisten kronikkatekstien ja muiden arkistoaineistojen huolelliseen ja tarkkaan analyysiin. Se kertoo keskeisiä asioita nykyaikaisen globalisaation käynnistymisvaiheesta.

Ilkka Ruohonen oli luonteeltaan vaatimaton ja ujo. Vaikka hän oli kokenut luennoija, omien elokuvien yhteydessä yleisölle esiintyminen oli hänelle haaste. Kuitenkin hän oli myös kiinnostava ja oivaltava keskustelija, jolla oli yleensä tarjottavanaan tuoreita tulkintoja käsitellyistä aiheista. Lämminhenkistä ja empaattista Ilkkaa jäävät läheisten lisäksi kaipaamaan monet antropologit ja elokuvantekijät ympäri maailmaa.

- Jari Kupiainen

Kirjoittaja on Ilkka Ruohosen ystävä ja kollega